Ne karvaisemmat ja kiinnostavammat 2/3

Dina. Meidän puolionneton pelkuriotus. Dina on alunperin venäläinen katukoira, joka jonkin aikaa kestäneen tarhaelon jälkeen oli tuotu Suomeen. Meille se päätyi siksi että tuon ensimmäisen Suomikodin koirat eivät hyväksyneet Dinaa, ne eivät antaneet sen syödä eivätkä nukkua. Tutustumisreissu Kouvolaan tehtiin juhannusaattona 2010. Oli kuuma ja ruuhkaisaa. Ensin juteltiin koirasta luopuvan tädin kanssa ja sitten mentiin treffaamaan Dinaa isolle aidatulle pihalle. Namit houkutteli muun lauman heti meidän luokse, Dinakin hiippaili lähettyville mutta vähän muiden koirien hampaita ihailtuaan jäi kunnioittavan välimatkan päähän. Muut koirat pyydettiin sitten sisälle ja siihen me jäätiin tutustelemaan. Useampi hetki meni, kun se hitaasti lähestyi ja lopulta uskaltautui kaulaansa venyttäen nappaamaan namin kädestä. Lopullinen päätös syntyi siinä, tämä lähtee kotiin meidän kanssa, sillä on toivoa.

Ensimmäinen pitkällinen suostuttelu ja houkutteluoperaatio käytiin siitä että saatiin Dina pois sisältä pöydän alta ulos meidän autoon. Lopulta talon isännän oli kannettava tärisevä ja tutiseva nyytti meidän auton takapenkille. Dina läähätti koko pitkän ajomatkan ja kun se käytettiin pissalla Joroisten kohdalla (nykyisin siinä taitaa olla Jari-Pekka) Dina pyrki ulos pannastaan, kiskoi lähimmän pusikon alle ja suostui siitä eteenpäin liikkumaan vain ryömimällä. Muistaakseni se kannettiin takaisin autoon. Kotona se ei suostunut tekemään tarpeitaan useampaan päivään ja oli aika turpean oloinen.

Lisäksi meidän Tellu-koira ei ymmärtänyt että uuden tulokkaan ruokakipolle ei ole menemistä, vaikka Dina sen hyvin selkeästi näyttikin. Sitten käytiinkin päivystävällä tarkistamassa että ei ollut silmä mennyt puhki vaikka Dinan purema todella lähelle osuikin. Sen jälkeen nämä eivät yhteen ottaneetkaan, Tellu eleli kuin Dinaa ei olisi ollutkaan ja Dina alkoi suhtautua jotenkin ymmärtäväisemmin silloin 11 vuotiaaseen kaveriinsa. Dinalta löytyi sen ensimmäisessä eläinlääkäritarkissa paha korvatulehdus, joka oli sulattanut tärykalvotkin. Näitä hoidettiin antibiooteilla, kipulääkkeillä ja useammalla rauhoituksessa tapahtuvalla korvahuuhtelulla. Nykyisin korviin pukkaa ensin hiivaa ja sitten tulehdusta, jos Dina saa syötyä viljatuotteita. Jos se taas saa pihistettyä sokerillisia tuotteita, saattaa käydä niin että koira pissaa vaikka unissaan, siis täysin hallitsemattomasti. Diabetestä? Siksi Dinan kanssa koetaan pitää tarkkaan silmällä mitä se milloin saa suuhunsa.

Dina pelkää yhä vieläkin äkkinäisiä liikkeitä, äänen korottamista, ukkosta ja ilotulituksia. Kahteen jälkimmäiseen thundershirt on ollut oiva apu, läähätyksen kera tapahtuva ravaaminen talon ympäri ja joka paikkaan piiloon pyrkiminen on vaihtunut suht rauhalliseen pötköttämiseen keittiön pöydän tai saunan lauteiden alla. Alkuun myös Dina pelkäsi naksutinta, mutta kun se tajusi että sen ääni ei merkitse sitä että taivas tipahtaa niskaan, vaan että seuraa namia, niin pelko katosi. Nykyisin se on jopa hivenen rasittava, koska ensimmäisen tempun opittuaan Dina haluaa "sanoa heihei" oikeastaan joka tilanteessa :D Koulutuksessa se paineistuu todella helposti, jos se ei heti tajua mitä siltä halutaan se yleensä pakenee pikaisesti paikalta. Koska Dina tykkää metsässä juosta ja hyppiä, kävimme pariin otteeseen kokeilemassa agilityä. Touhu loppui nopeasti sillä Dina joko piileskeli putkissa tai juoksi ja hyppäsi kentän laidan yli ja meni ovelle odottamaan että joko täältä maailman pelottavimmasta paikasta pääsisi kotiin.. Viehettäkään se ei makkaramaastoissa innostunut jahtamaan, vaikka muuten jahdattavaksi kelpaa niin oravat, linnut, siilit kuin jäniksetkin.

Dina rakastaa esineiden mässyttämistä. Paras lelu on esim. muutamalla namilla täytetty vessapaperirullan hylsy, tyhjä maito- tai vaikka vaikka rahkapurkki. Niitä jyrsitään, imeskellään ja nuoleskellaan tuntikausia. Kaikista eläintä muistuttavista leluista pitää myös ensin irroittaa silmät, oli ne sitten millaiset tahansa. Lisäksi omatoimilenkkeily esim. jäniksen jälkien perässä on parasta, metsästä tullaan sitten usein tämän näköisenä takaisin:

Ylipäätään sen elämässä kaikki uusi ja äkillinen on pelottavaa ja hämmentävää eikä Dina näiden lähes viiden vuoden jälkeenkään pidä esim. autossa matkustamisesta. Siksi nykyisin ei edes kokeilla Dinan kanssa mitään vieraassa paikassa tapahtuvaa uutta harrastusta. Dina saakin pääasiassa toimia meidän porukan parhaana vierailukoirana, joka on tervetullut hyvän käytöksensä takia niin meidän mummolaan kuin äidille yökyläkaveriksi. Myös mökkiseurana Dina on mukava, vaikka ei uimaan oikein uskaltaudukkaan. Muista kuin oman porukan koirista Dinochka ei oikein välitä. Jos toinen rähisee, Dina vastaa kumealla äänellä karvat pystyssä: Täältä pesee! Tairan kanssa kemiat pelaa ja Riepukin kanssa se on erehtynyt muutaman kerran kiskomaan lelua. Pari tuttua naapurustonkin koiraa on neidin mieleen. Vieraiden suhteen ollaan vähän tuulella käyviä, joskus urokset on kivoja, joskus taas vaan nartut. Koskaan ei voi tietää kenen kanssa tullaan toimeen.

Kaikista parasta Dinassa on ollut matka siitä hetkestä kun se varovasti nappasi namin kädestäni siellä pihalla, siihen kun se ensimmäistä kertaa uskalsi rentoutua lähelläni niin paljon että se nukahti ihan viereen. Matka siihen kun se nykyisin nukkuu halipulassa kainalossani tai kiemurtaa koko koira ihan mutkalla innoissaan ja jopa hyppää minua vasten kun tulen töistä kotiin, matka siihen että se kääntyy rennosti mahalleen pyytämään rapsutuksia. Olen oppinut todella paljon, malttanut antaa aikaa ja turvaa ja olen odottanut noita muista ehkä pieneltä kuulostavia läpimurtoja, jotka vieläkin tapahtuessaan saavat sydämeni pakahtumaan ilosta ja onnesta :)